Katukuvaus on aihe, joka ei ole juuri herättänyt itsessäni minkäänlaisia tuntemuksia, mutta toisaalta kaikki tekosyyt ulkoiluttaa kameraa kelpaavat. Niinpä ystäväni houkutellessa minut katukuvauskurssille päätin osallistua - joskin pienen epäröinnin jälkeen. Kurssia möi Rajala ja vetäjänä toimi Hanna Råst. Kurssipaikan varauksen loppusumman ollessa 60 euroa tämä ei tosiaan ollut hinnalla pilattu.

Kurssi jakautui neljälle päivälle. Ensimmäisenä päivänä oli puolitoista tuntia kestänyt luento, jossa käytiin hieman katuvalokuvauksen historiaa läpi. Varsinaisina kuvauspäivinä saimme “tehtäviä”, eli listan erilaisista kuvista tai tilanteista, joita lähdimme sitten metsästämään. Kuvauspäivien keskellä oli sovittu ajankohta, jolloin kävimme Hannan kanssa otettuja kuvia läpi. Lisäksi kurssiin kuului muutaman tunnin mittainen sessio, jossa osallistujien ottamia kuvia käydään porukalla läpi.

Vaikein tehtävistä oli henkilökuvan ottaminen. Kuvittele, että joku ventovieras ihminen tulee kadulla vastaan ja kysyy: “anteeksi, mutta voinko ottaa teistä valokuvan?”. Oma onnistumisprosenttini oli ensimmäisenä päivänä 50, eli neljästä ihmisestä kaksi suostui kuvattavaksi. Kahdesta kieltäytyneestä toisen tiesin jo etukäteen kieltäytyvän, mutta päätin silti yrittää. Tässä kohtaa tuntuu melkein itse tehtävän olleen tärkeämpi, kuin otettavat kuvat: ei ole helppoa asettaa itseään alttiiksi myöskään kuvaajan asemassa. Huijasin tosin hieman, eli menin kuvaamaan parturiliikkeeseen, jossa olen itse käynyt useamman kerran asiakkaana, eli henkilö ei ollut täysin ventovieras.

Ensimmäinen kuvauspäivä

Rajasin tiukasti mustavalkoisen kuvan, johon lisäsin rankasti rakeisuutta ja hiukan vinjetointia saadakseni aikaan haluamani tunnelman:

Parturissa

Ylläolevassa kuvassa tunnelma näyttää vakavammalta, kuin se yleensä on, joten tässä kuva normaalitilanteesta:

Parturissa

Ensimmäinen henkilökuvauhrini oli kuitenkin torimyyjä Hakaniemen torilla. Myyjä kertoi olevansa ammattivalokuvaajan rouva, mutta päätyvänsä itse harvemmin kuvattavaksi. Pikasuutarin lapsilla ei ole avaimia, vai miten se nyt menikään? Oli miten oli, hirveän änkytyksen saattelemana sain kuitenkin kakistettua asiani ulos, eli pyysin luvan kuvata ja ostin luonnollisesti herneitä samalla. Ajatuksenani olikin nimenomaan myyntitilanteen kuvaaminen. Kiireisen myyjän kiusaaminen ahdisti, mutta sain kuitenkin muutaman ruudun aikaiseksi, joista tässä muutama valikoitu:

Hakaniemen torilla

Hakaniemen torilla

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun ikinä kävelen ventovieraan eteen ja kysyn kuvauslupaa. Tämä kokemus toivottavasti madaltaa kynnystä tehdä näin uudestaankin.

Näin myös Molly Malone’sin edessä porukan räikeänvärisissä hatuissa ja vihreän seinän ja kirkkaanpunaisten päähineiden kontrasti oli pakko tallentaa kameralle:

Molly Malones

Sitten koitin tallentaa Iso numeroa myyvän kerjäläisen lehtipisteen ja Vartiotorniväkeä samaan ruutuun muiden mainosten seassa. “Kaikki yrittävät myydä sinulle jotain”. Tähänkin kuvaan on lisätty runsaasti kohinaa jälkikäsittelyssä hieman kolkomman tunnelman aikaansaamiseksi.

Everyone is selling you something

Tästä onkin hyvä jatkaa katutaiteen äärelle. Come on die happy:

Come on die happy

Baanan varrelta bongasin myös mielestäni hauskan heijastuksen. Kaareva lasinen julkisivu peilasi yläpuolellani olevalta kadulta liikenteen nähtäväkseni alas Baanalle:

Heijastus

Kotimatkalta vielä kyltti, joka käsittääkseni liittyy johonkin näyttelyyn tai galleriaan:

Aaargh!

Toinen kuvauspäivä

Olin tarkoituksella jättänyt toiselle kuvauspäivälle abstraktimmat tehtävät. Se saattoi ehkä olla virhe, sillä olin niin fiksoitunut erääseen tiettyyn ideaan, etten oikeastaan kyennyt näkemään mitään muuta. Olin mielessäni ajatellut etsiä sopivaa liikennemerkkiä, tolppaa tms, jonka sommittelisin satunnaisen kaduntallaajan pään tilalle. En edes loppujen lopuksi löytänyt sopivaa tötsää, josta turhautuneena meinasin jäädä kokonaan ilman kuvia. Katukuvauksen saralla ansioitunut ystäväni vastaavasti tuntui olevan jyvällä heti alkumetreiltä lähtien.

Kaupunkikierroksen aluksi bongasin onneksi erään kioskin takaa epämääräisen sommitelman: kirjavaan keltaiseen saappaaseen oli asetettu aneeminen kukkakimppu ja tämän kokonaisuuden vieressä oli lisäksi keltainen polkupyörän raato, keltainen muovipussi sekä roskis. Installaation sijaitessa vielä keltaisen seinän vierellä, oli taideteos valmis:

Keltainen

Yksi aiheista oli liike/liikkeen tuntu, jonka olin päättänyt toteuttaa panoroimalla ohikulkevaa autoa tai polkupyörää. Jäin hetkeksi väijymään Postitalon nurkalle, sillä siinä kohdalla kääntyvä liikenne kaartuu sopivasti pitäen ajoneuvon itseeni nähden “suorassa” lyhyemmälläkin polttovälillä kuvatessa. Tässä kohtaa ajetaan lisäksi melko reippaasti, joten liikkeen tuntua sai aikaiseksi hieman lyhyemmälläkin suljinajalla. Suojatien reunalla odottava jalankulkija kruunasi tilanteen ja kuva näyttääkin siltä, että nyt kaahataan. Panorointia olen tehnyt ennenkin, joten tätä ei tarvinnut kauheasti harjoitella.

Suojatie

Abstrakti kaupunkimaisema oli myös niinikään haastava. Ei siksi, etteikö sellaista olisi löytyvillä vaan siksi, että se voi olla ihan mitä vaan. Päädyin Musiikkitalon ja Kiasman väliin ja otin kuvan kolmionmuotoisesta viheralueesta laajakulmaisella objektiivilla pitäen kuvakulman alhaalla.

Abstrakti kaupunkimaisema

Toinen abstrakti kaupunkimaisema, joka sisältää myös liikettä on kymmenestä kuvasta pinottu kokonaisuus, jossa autot ja ihmiset myöskin muuttuvat epämääräisiksi haamuiksi. Kamera lisäksi heilahti hieman jossain kohtaa, joten kuva on ihan hieman epäterävä ja koska käytin pinoamiseen Darktable-ohjelman HDR-toimintoa on värimaailmakin hieman epätodellinen.

Ghost town

Se, mitä metsästin koko päivän jäi sitten ironisesti torsoksi. En saanut otsikon “ratkaiseva hetki” alle sitä kuvaa, minkä olisin halunnut, mutta päädyin bongaamaan kävelijöitä ja pyöräilijöitä baanan yli kulkevalle sillalle.

Ratkaiseva hetki

Mitä jäi käteen?

Itse kurssi oli mielenkiintoinen ja tehtävät sopivan haastavia ja osa jopa inspiroivia. Itseltäni puuttuu valitettavasti joko näkemys tai kokemus katukuvauksesta. Ihmisten kuvaaminen harkitusti ja rauhassa sommitellen oli parasta, samoin itsensä ylittäminen kuvauslupaa kysyessä. Abstraktit tehtävät olivat itselleni hyvin väkinäisiä. Ei minusta nyt ehkä katuvalokuvaajaa tullut, mutta kokemusta sain roppakaupalla.

Jälkikäsittelystä mainittakoon vielä sen verran, että “vanhanliiton” katuvalokuvaajat varmasti katsovat kieroon osassa kuvissani säätöjen runsautta. En kuitenkaan itse usko sellaiseen käsitteeseen, kuin “aito valokuva”, joten sallin itselleni vapauden rajata, suoristaa tai muuten käpistellä kuvaa ennen käyttöä.